Olen alkanut kunnioittaa valokuva-asetelmakorttien jaloa yksinkertaisuutta ja hiljaista suuruutta vasta varttuneemmalla iällä. Lapsena pidin näitä kortteja tylsyyden huipentumana. Niissä oli harvoin mitään söpöä, humoristista tai muuten lasta kiinnostavaa. Jouluinen asetelma sinänsä oli jo tarpeeksi tylsä idea, mutta lisäksi valokuva mediana tuntui riistävän aiheelta lopunkin salaperäisyyden ja tunnelmallisuuden. Mummolassa pelasimme serkkujen kanssa joulukorteilla "korttinippasta" ja "huiskua", ja muistan harmistuneeni aina kun voitin mielestäni liikaa asetelmakortteja. Saatoin jotenkuten niellä tappioni voitettujen korttien määrässä, kunhan voitin "hyviä" kortteja: niitä jotka esittivät eläimiä, tonttuja tai enkeleitä - ja mieluiten tietysti kauniisti piirrettynä tai maalattuna.
Vuosien ajan vastustin ajatusta korttienkeräilyharrastuksesta ylipäänsä (näin mitä se sai aikaan läheisissäni). Mummolan jäämistöä selatessani vastaan kuitenkin tuli Invalidiliiton julkaisema kortti, jossa punaista taustaa vasten on kuvattu kaksi kuusenoksalla roikkuvaa joulukelloa (Joulusydän-blogin luukku nro 30). Juuri tätä korttia inhosin lapsena syvästi, ja muistikuvissani näitä tuli mummolaan joka joulu vähintään puolentusinaa, joten mahdollisuudet selvitä nippasleikistä ilman yhtäkään olivat aika kehnot. Muistikuva korttien määrästä lienee aavistuksen värittynyt, mutta kortin kuva oli niin lähtemättömästi painunut mieleeni, että sen jälleennäkemisen hetki mursi vastarintani. Minusta tuli korttien keräilijä, ja erityisesti valokuva-asetelmajoulukorttien keräilijä.
Keräilyn edetessä tajusin, että pelkkä korttien tallentaminen kansioihin esimerkiksi julkaisijan (jos tiedossa), kuva-aiheen tai värityksen mukaan on erittäin hankala projekti. Kortteja on sadoittain, ja jos haluan vertailla esimerkiksi kaikkia niitä, joissa on kuva-aiheena rukinlapa, en voi kerätä vierekkäin kaikkia, joiden väriskaala on ruskeansävyinen tai vaikkapa turkoosi. Kuitenkin juuri asettamalla kortteja rinnakkain erilaisilla kriteereillä ne tuntuivat heräävän eloon, joten syntyi tarve saada kortit sähköiseen muotoon. Samalla tunsin, että nämä kortit ovat jonkinlaisessa kulttuurisessa sokeassa pisteessä; niitä on lähetetty ja vastaanotettu lukemattomia määriä joka
joulu jo vuosikymmenien ajan ja lähipiirissäni tehdyn tiukat
tieteelliset kriteerit täyttävän haastattelututkimuksen nojalla ne ovat
jättäneet vahvan jäljen itse kunkin mielenmaisemaan. Silti tuntuu, että ne kiinnostavat hyvin vähän keräilijöitä, normaaleista ihmisistä puhumattakaan. Yksityisen sähköisen arkiston sijaan päädyin siis julkaisemaan kokoelmaani blogin muodossa.
Kokeile; ehkä nämä "tylsät" kortit alkavat puhua sinullekin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti